|
Pienenä mulla oli hervoton kokoelma erilaisia Schleich-hevosia, joilla mä leikin päivät pitkät ties mitä ratsastuskoulua tai villihevoslaumaa. Oli raskastekoisempia työhevosia, huippukuntoisia kisahevosia, pieniä poneja ja yksi siro arabialainen, johon mä olin ihan lääpällään. Mutta siitäkin huolimatta mun ehdoton lemppari oli yksi vanha ja kovia kokenut haflinger. Se ei tainnut olla edes mitään merkkiä, vaan jostain huoltoaseman pikkukaupasta ostetusta lastenlelupussista. Sen kyljet oli täynnä kulumia ympäriinsä heittelystä, sen harja ja kaula ihan valkoisen maalin tahrimana siitä kerrasta kun yritin trendin mukaan kustomoida sitä, ja sen toinen takajalka oli teipattu katkeamisen jälkeen takaisin kiinni. Niin kliseistä kun se onkin, se oli ehkä mun rumin leikkihevonen, mutta mä rakastin sitä silti ihan hirveesti. Mä leikin sillä joka päivä ja se oli mulla joka reissussa mukana. Se oli mun mielikuvitusratsastuskoulun paras hevonen, joka hyppäsi (hyvin realistisesti) 200cm esteitä ja juoksi maastokisoissa Suomen etelärajalta pohjoisrajalle päivässä. Jo silloin mä päätin, että jos ja KUN mä ostan isona oman hevosen, sen olisi pakko olla samanlainen haflinger. Ja tää päätös pysyi.
Sitten mennän näistä leikeistä kymmenen vuotta eteenpäin maaliskuuhun, jolloin mä matkustin parin viikon yliopistovaihtoon Saksaan. Kävin luontaisesti hevosharrastajana yhdessä hevosharrastuksen luvatuista maista kiertämässä ja nimenomaan ihan vaan kiertämässä pari läheistä tallia, mutta kuten Tove Janssonin yksi kirja, tänkin tarinan nimi voisi olla "Kuinkas sitten kävikään?" sillä pian mä olin silmät kiiluen hipelöimässä tiettyä myynti-ilmoitusta. Kuvassa komeili ehkä kaunein hevonen, jonka mä olin koskaan nähnyt. Sillä oli ilmeikäs, läsin peittämä valkoinen pää ja pitkät, kiharat jouhet. Ilmoituksen tekstistä en hatarilla saksan taidoillani ymmärtänyt muuta kuin sanat haflinger ja myydään, mutta se ei paljon vauhtia hidastanut.
On se jännää miten sen oman hevosen vaan tietää löytäneensä heti kun sen näkee. Ja niin Kepa siirtyi mun omistukseen.
Geborgenheit on saksalainen sana, jota on mahdoton kääntää tarkasti. Sitä on mulle yrittänyt monet saksalaiset selittää, mutta kaikilla on se oma tapa avata sen merkitystä. Näin tiivistetty versio moninaisista selityksistä olisi "täydellinen sekoitus turvallisuuden tunnetta, lämpöä, luottamusta ja rakkautta". Mun mielestä Geborgenheit on ihana sana, ja Geborgenheit on ihana hevonen. Mutta nimeään se ei kyllä vastaa, no, nimeksikään.
Geborgenheit aka Kepa aka mun rakas Kebab on vähän vaikeasti selitettävä tapaus. Se on yksi niistä jutuista, joita ei voi kuvailla, vaan joka pitää itse kokea. Niin mä ainakin itse tykkään sanoa toisten kysyessä mun ponirouvastani, vaikka oikeasti mulla ois vaikka jokaiselle vuodenpäivälle oma sanansa kuvailemaan sitä. Ihana. Kamala. Laiska. Reipas. Viisas. Tyhmä. Usein voin kyllä sanoa että Kepalla pää pelittää, joskus jopa liiankin. Tamma tietää kyllä ihan tasan että millon saa vähän hullutella ja keksiä omia vihreitä miehiä tallin nurkkaan. Musta tuntuu että mun kanssa se on vähän oppinut siihen, että "kyllä mä nyt vähän saan hyppiä ja pomppia ku mamma on tollane hömppä ja tykkää musta kuitenkin". Ja oikeassahan se perhanan poni onkin.
Yleensä kuulee niistä hevosista jotka on alussa ilkeän oloisia eikä käyttäydy hyvin sitten millään, mutta tutustumisen myötä oppii tuntemaan omistajansa/hoitajansa ja rauhoittuu hyvinkin mukavaksi jokapaikanhöyläksi. Jos tästä käyttäytymismallista on sovittu jossain maailmanlaajuisessa hevosten kokouksessa Kepa ei ole sattunut paikalle tai missannut hyvin tärkeän kokousmuistion, sillä se käyttätyy täysin tämän vastaisesti. Kepa on aluksi todella ihastuttava ja kertakaikkiaan miellyttävä tyyppi jonka selkään voisi istuttaa vaikka vierailevan sukulaistädin. Hoitotoimenpiteet sujuu kuin vettä vain, kaviot nousee nätisti ja satulointi hoituu ilman luimintaa tai näykkäisyjä. Ratsastuskin sujuu kuin elokuvassa, Kepa kuljettaa tätiä kuin kukkaa kämmenellä ja on vaan yksinkertaisesti niin ihana. Ehtii tätikin kehua vuolaasti hienoa ponia, vaan ei täti tiedä koko totuutta. Pään sisällä Kepan aivot nimittäin raksuttaa jo täyttä vauhtia suunnitelman punomista varten. Jos täti tulisi vakituisesti hoitohommiin saisi se kantapään kautta oppia Kepan pirunmoisen luonteen.
Viikkojen kuluessa Kepa saattaisi käyttäytyä yhtä kultaisesti, mutta kokeilla rajojaan pari kertaa. Kuopaista maata tylsän harjaushetken aikana, irvistää satulalle ja kieltäytyä aluksi lähtemästä kentälle ajoissa. Ratsastaessa pari kertaa ryöstää ravista laukkaan, pukittaa ja muka-säikähtää kentän vieressä seisovia pikkutyttöjä. Hoitajan nauraessa kiltin ja söpön ponin hassuja tunneoikkuja hokien iänikuisia "Tää on eka kerta kun se tekee näin!" ja "No onhan sussakin luonnetta!" -litanjoita Kepa katselee velmusti vieressä ja punoo juontaan yhä tiheämmäksi, askel kerrallaan, kunnes hoitaja kuukauden päästä repii jo hiuksiaan ja tuijottaa kauhuissaan karsinassa seisovaa hirviöponia, joka ei selästä käsin tai talutettaessa edes pysy lapasessa. Nimimerkillä näin meille kävi.
Sitten mennän näistä leikeistä kymmenen vuotta eteenpäin maaliskuuhun, jolloin mä matkustin parin viikon yliopistovaihtoon Saksaan. Kävin luontaisesti hevosharrastajana yhdessä hevosharrastuksen luvatuista maista kiertämässä ja nimenomaan ihan vaan kiertämässä pari läheistä tallia, mutta kuten Tove Janssonin yksi kirja, tänkin tarinan nimi voisi olla "Kuinkas sitten kävikään?" sillä pian mä olin silmät kiiluen hipelöimässä tiettyä myynti-ilmoitusta. Kuvassa komeili ehkä kaunein hevonen, jonka mä olin koskaan nähnyt. Sillä oli ilmeikäs, läsin peittämä valkoinen pää ja pitkät, kiharat jouhet. Ilmoituksen tekstistä en hatarilla saksan taidoillani ymmärtänyt muuta kuin sanat haflinger ja myydään, mutta se ei paljon vauhtia hidastanut.
On se jännää miten sen oman hevosen vaan tietää löytäneensä heti kun sen näkee. Ja niin Kepa siirtyi mun omistukseen.
Geborgenheit on saksalainen sana, jota on mahdoton kääntää tarkasti. Sitä on mulle yrittänyt monet saksalaiset selittää, mutta kaikilla on se oma tapa avata sen merkitystä. Näin tiivistetty versio moninaisista selityksistä olisi "täydellinen sekoitus turvallisuuden tunnetta, lämpöä, luottamusta ja rakkautta". Mun mielestä Geborgenheit on ihana sana, ja Geborgenheit on ihana hevonen. Mutta nimeään se ei kyllä vastaa, no, nimeksikään.
Geborgenheit aka Kepa aka mun rakas Kebab on vähän vaikeasti selitettävä tapaus. Se on yksi niistä jutuista, joita ei voi kuvailla, vaan joka pitää itse kokea. Niin mä ainakin itse tykkään sanoa toisten kysyessä mun ponirouvastani, vaikka oikeasti mulla ois vaikka jokaiselle vuodenpäivälle oma sanansa kuvailemaan sitä. Ihana. Kamala. Laiska. Reipas. Viisas. Tyhmä. Usein voin kyllä sanoa että Kepalla pää pelittää, joskus jopa liiankin. Tamma tietää kyllä ihan tasan että millon saa vähän hullutella ja keksiä omia vihreitä miehiä tallin nurkkaan. Musta tuntuu että mun kanssa se on vähän oppinut siihen, että "kyllä mä nyt vähän saan hyppiä ja pomppia ku mamma on tollane hömppä ja tykkää musta kuitenkin". Ja oikeassahan se perhanan poni onkin.
Yleensä kuulee niistä hevosista jotka on alussa ilkeän oloisia eikä käyttäydy hyvin sitten millään, mutta tutustumisen myötä oppii tuntemaan omistajansa/hoitajansa ja rauhoittuu hyvinkin mukavaksi jokapaikanhöyläksi. Jos tästä käyttäytymismallista on sovittu jossain maailmanlaajuisessa hevosten kokouksessa Kepa ei ole sattunut paikalle tai missannut hyvin tärkeän kokousmuistion, sillä se käyttätyy täysin tämän vastaisesti. Kepa on aluksi todella ihastuttava ja kertakaikkiaan miellyttävä tyyppi jonka selkään voisi istuttaa vaikka vierailevan sukulaistädin. Hoitotoimenpiteet sujuu kuin vettä vain, kaviot nousee nätisti ja satulointi hoituu ilman luimintaa tai näykkäisyjä. Ratsastuskin sujuu kuin elokuvassa, Kepa kuljettaa tätiä kuin kukkaa kämmenellä ja on vaan yksinkertaisesti niin ihana. Ehtii tätikin kehua vuolaasti hienoa ponia, vaan ei täti tiedä koko totuutta. Pään sisällä Kepan aivot nimittäin raksuttaa jo täyttä vauhtia suunnitelman punomista varten. Jos täti tulisi vakituisesti hoitohommiin saisi se kantapään kautta oppia Kepan pirunmoisen luonteen.
Viikkojen kuluessa Kepa saattaisi käyttäytyä yhtä kultaisesti, mutta kokeilla rajojaan pari kertaa. Kuopaista maata tylsän harjaushetken aikana, irvistää satulalle ja kieltäytyä aluksi lähtemästä kentälle ajoissa. Ratsastaessa pari kertaa ryöstää ravista laukkaan, pukittaa ja muka-säikähtää kentän vieressä seisovia pikkutyttöjä. Hoitajan nauraessa kiltin ja söpön ponin hassuja tunneoikkuja hokien iänikuisia "Tää on eka kerta kun se tekee näin!" ja "No onhan sussakin luonnetta!" -litanjoita Kepa katselee velmusti vieressä ja punoo juontaan yhä tiheämmäksi, askel kerrallaan, kunnes hoitaja kuukauden päästä repii jo hiuksiaan ja tuijottaa kauhuissaan karsinassa seisovaa hirviöponia, joka ei selästä käsin tai talutettaessa edes pysy lapasessa. Nimimerkillä näin meille kävi.
Kauan siinä menikin, kunnes mä sain oman ponini toimimaan. Me alotettiin ihan alusta, koulittiin ihmisen kunnioitus taas tamman muistiin ja ratsastettiin monta viikkoa alkeistuntilaisten tason harjoituksia uudelleen ja uudelleen. Se oli pitkä ja kivinen tie, mutta vihdoin me ollaan taas siinä pisteessä, että mulla on oikeesti ratsastettava ja selväpäinen hevonen. Me tuhlattiin niin paljon hyvää aikaa, jonka olisi voinut käyttää kaikkeen muuhun, ja vaan sen takia että mä tein virhearvioinnin ensimmäisten päivien aikana ja annoin Kepan vaan pelleillä "aina välillä". Sille pitää vaan alusta asti näyttää missä on kaapin paikka ja kuka on pomo, ettei Kepa ehdi säätämään omiaan. Ja näin mukavan aasinsillan kautta me päästäänkin itse asiaan, eli Kepan oikeeseen luonteeseen.
Hoitotilanteissa Kepa osaa seistä paikoillaan kärsivällisesti ja pysyy rauhallisena vaikka lapsilauman keskellä tai itsekseen lauleskelevan ja tanssivan omistajan hyöriessä ympärillä. Joskus rouvaa saattaa kuitenkin seisominen alkaa kyllästyttää ja se päättää nyplätä joko riimunnarun solmun auki tai hoitajan avonaisen hiuspehkon solmulle. Keväällä Kepan harjaus on täyttä tuskaa, sillä sen talvikarva on luokkaa "mahakarvat voi letittää". Kavioiden puhdistus voi olla joinakin päivinä suoranainen tahtojen taistelu, sillä itsepäinen hoitaja (allekirjoittanut) ja vielä itsepäisempi hoidettava saa aikaan aikamoisen shown. Kyllä ne jalat punkeamisen ja puuhkuttamisen jälkeen alkaa pikkuhiljaa nousemaan pariksi sekunniksi ja lopulta jopa tarpeeksi kavioiden varsinaiseen putsaamiseen. Satula ja suitset näkyvillä lennähtää Kepan korvat pitkin niskoja sen tajutessa, että tänään pitäis siis muka oikeesti tehdä töitä. Yllättävän kivuttomasti se antaa kyllä varustaa.
Tallista lähtiessä ja muulloinkin ihmisen kulkiessa Kepan sivulla selässä olemisen sijasta Kepa pysyy yleensä taluttajan vierellä ilman sen suurempia ongelmia, mutta huonona päivänä se saattaa sättäillä ympäriinsä tai päättää pitää evästauon viereisen ojan pohjalla, tuli se tyyppi narun päässä mukana tai ei. Tällöin voi riimunnarun kietaista turvan ympäri tai vaikka sujauttaa suuhun.
Ratsuna Kepalla on niin monta eri puolta ja vaihdetta, että laskuista tippuu kyydistä heti alkumetreillä. Ihan päivästä riippuen saattaa sattua alle joko laiskanpulskea etana tai täynnä energiaa oleva ikiliikkuja. Kepalla on kuitenkin siitä hyvä pää, että se tajuaa käyttäytyä tilanteen suomissa rajoissa. Alkeisratsastajilla Kepan temppurepertuaariin kuuluu lähinnä eteenpäin toisten hevosten perään puksuttaminen kaula pitkänä ja vihreiden miehien keksiminen kentän reunoille. Ei se mitään oikeasti säiky tai ryöstä, kunhan vaan esittää ratsastajan pään menoksi. Kokeneimmilla taas huomaa poni ratsastajan tason olevan korkeammalla ja tämä luontaisesti meinaa sille sitä, että se selässä oleva ukko pärjää vähän pahemmastakin vempuilusta. Silloin repertuaari kasvaakin aikalailla oikeaan ryöstelyyn, pukitteluun, pomppimiseen ja muuten vaan sätkyilyyn.
Kumminkin näistä pikkupaheista pääsee loppujen lopuksi hyvin eroon komentamalla ponin takaisin maanpinnalle ja töihin. Kepalla on halutessaan ihan mieletön työmoraali ja se jaksaa painaa samoja harjoituksia tuntia tunnin perään. Tarpeeksi pitkän verryttelyn jälkeen Kepalta irtoaa vaikka kuinka hienoja liikkeitä, joita kehtaisi esitellä monilla kouluradoilla.
Esteillä Kepa on vielä vähän raakileen oloinen, eikä pääse näyttämään koko kapasiteettiaan. Rouvan mielestä kun pienet esteet on liian pieniä oikeasti hypättäväksi, vaan niistä voi hyvällä omatunnolla rymistellä läpi. Isot esteet taas ovat Kepan mielestä liian isoja edes yritettäviksi, jolloin niistä mennään vauhdilla ohi tai hyvin epämääräisillä pakkopompuilla yli. Paitsi sitten kun ratsastaja ojentaa Kepan hyppäämään, jolloin maahankaivettua luokkaakin olevat esteet ylitetään hervottomalla kaninloikalla. Eli näin hieno esteponi mulle siis on siunautunut. Ponnua löytyisi, jos Kepa antaisi sen löytyä kunnolla.
Maastoilla Kepa rakastaa ja se onkin perusvarma maastomopo, kunhan sillä mennään vain käyntiä ja ravia. Maastossa laukatessa kun Kepa innostuu ja revittelee oikein kunnolla; ilopukkisarjat ja täydellä vauhdilla nelistäminen kuuluu sen mielestä asiaan.
Muiden hevosten kanssa Kepa tulee toimiin suht hyvin, mutta uusille tuttavuuksille saattaa kiukutella ja näyttää kavioitaan. Laumassa tamma on aika pomottaja ja yrittää jatkuvasti päästä nokkimisjärjestyksessä ylöspäin, mutta kuten ihmistenkin kanssa, se nöyrtyy asemaansa jonkun laittaessa sille tarpeeksi vastaan.
Kepan hermot ovat kilpailuissa aika tiukalla ja se häiriintyy vieraista hevosista niin, että sille laitetaan varmuuden vuoksi punainen rusetti häntään.
Näin pitkän ja sekavan selityksen voisin päättää serkkupojan nasevaan ja elokuva-arvostelutyyliseen tiivistelmään Kepasta: Ihan ok, alussa sekava, paranee loppua kohden. 7/10
Tallista lähtiessä ja muulloinkin ihmisen kulkiessa Kepan sivulla selässä olemisen sijasta Kepa pysyy yleensä taluttajan vierellä ilman sen suurempia ongelmia, mutta huonona päivänä se saattaa sättäillä ympäriinsä tai päättää pitää evästauon viereisen ojan pohjalla, tuli se tyyppi narun päässä mukana tai ei. Tällöin voi riimunnarun kietaista turvan ympäri tai vaikka sujauttaa suuhun.
Ratsuna Kepalla on niin monta eri puolta ja vaihdetta, että laskuista tippuu kyydistä heti alkumetreillä. Ihan päivästä riippuen saattaa sattua alle joko laiskanpulskea etana tai täynnä energiaa oleva ikiliikkuja. Kepalla on kuitenkin siitä hyvä pää, että se tajuaa käyttäytyä tilanteen suomissa rajoissa. Alkeisratsastajilla Kepan temppurepertuaariin kuuluu lähinnä eteenpäin toisten hevosten perään puksuttaminen kaula pitkänä ja vihreiden miehien keksiminen kentän reunoille. Ei se mitään oikeasti säiky tai ryöstä, kunhan vaan esittää ratsastajan pään menoksi. Kokeneimmilla taas huomaa poni ratsastajan tason olevan korkeammalla ja tämä luontaisesti meinaa sille sitä, että se selässä oleva ukko pärjää vähän pahemmastakin vempuilusta. Silloin repertuaari kasvaakin aikalailla oikeaan ryöstelyyn, pukitteluun, pomppimiseen ja muuten vaan sätkyilyyn.
Kumminkin näistä pikkupaheista pääsee loppujen lopuksi hyvin eroon komentamalla ponin takaisin maanpinnalle ja töihin. Kepalla on halutessaan ihan mieletön työmoraali ja se jaksaa painaa samoja harjoituksia tuntia tunnin perään. Tarpeeksi pitkän verryttelyn jälkeen Kepalta irtoaa vaikka kuinka hienoja liikkeitä, joita kehtaisi esitellä monilla kouluradoilla.
Esteillä Kepa on vielä vähän raakileen oloinen, eikä pääse näyttämään koko kapasiteettiaan. Rouvan mielestä kun pienet esteet on liian pieniä oikeasti hypättäväksi, vaan niistä voi hyvällä omatunnolla rymistellä läpi. Isot esteet taas ovat Kepan mielestä liian isoja edes yritettäviksi, jolloin niistä mennään vauhdilla ohi tai hyvin epämääräisillä pakkopompuilla yli. Paitsi sitten kun ratsastaja ojentaa Kepan hyppäämään, jolloin maahankaivettua luokkaakin olevat esteet ylitetään hervottomalla kaninloikalla. Eli näin hieno esteponi mulle siis on siunautunut. Ponnua löytyisi, jos Kepa antaisi sen löytyä kunnolla.
Maastoilla Kepa rakastaa ja se onkin perusvarma maastomopo, kunhan sillä mennään vain käyntiä ja ravia. Maastossa laukatessa kun Kepa innostuu ja revittelee oikein kunnolla; ilopukkisarjat ja täydellä vauhdilla nelistäminen kuuluu sen mielestä asiaan.
Muiden hevosten kanssa Kepa tulee toimiin suht hyvin, mutta uusille tuttavuuksille saattaa kiukutella ja näyttää kavioitaan. Laumassa tamma on aika pomottaja ja yrittää jatkuvasti päästä nokkimisjärjestyksessä ylöspäin, mutta kuten ihmistenkin kanssa, se nöyrtyy asemaansa jonkun laittaessa sille tarpeeksi vastaan.
Kepan hermot ovat kilpailuissa aika tiukalla ja se häiriintyy vieraista hevosista niin, että sille laitetaan varmuuden vuoksi punainen rusetti häntään.
Näin pitkän ja sekavan selityksen voisin päättää serkkupojan nasevaan ja elokuva-arvostelutyyliseen tiivistelmään Kepasta: Ihan ok, alussa sekava, paranee loppua kohden. 7/10
Sukutaulu (evm)
|
Jälkeläiset
ei (vielä) jälkeläisiä!
varustekaappi
Varusteet hankimme EQP:ltä, Mestyn Varusteelta, MWS Boutiquelta, OddPixeliltä ja Kivimetsän Varusteelta, kiitos!
Kepa on virtuaalihevonen!
Tekstit ja Kepan kuvat © VRL-13259
Tekstit ja Kepan kuvat © VRL-13259